Kukkasidonnan alkeita

Ensimmäinen vuosi oli painotettu yleisiin puutarhatöihin. Kursseina meillä oli Työskenely puutarha-alalla, Yrittäminen puutarha-alalla sekä yksi vailnnainen Somistus, tekstaus ja piirtäminen tai Viherrakentamisen kasvien käyttäminen pihasuunnittelussa. Kukkasidontaa meillä ei siis vielä ollut kuin työskentely puutarha-alalla -osion pakolliset muutama tunti.

Ensimmäisen vuoden kokemus ja taitovaatimukset olivat siis vähäiset: Leikkokukkien tunnistaminen ja käsittely, spiraaliin sidottu kimppu sekä sen pakkaaminen. Nämä asiat käytiin kuutena päivänä yhdessä ruukkukasvien hoidon kanssa, ja minä olin vielä sairaslomalla kaksi viimeistä päivää. Voinee siis sanoa, että tuntuma kolme vuotta myöhemmin toiselle kouluvuodelle lähtiessä oli hiukan heikolla pohjalla.

Kimppuja olen tykännyt tehdä koko ikäni ja äitini on aina kehunut niitä kauniisti asetelluiksi, mutta tekniikasta minulla ei ole ollut minkäänlaista käsitystä. Näin ollen spiraali oli aivan uusi asia, joka avarsi sommittelun mahdollisuuksia aivan valtavasti. Eli kimppuun tulee keskikukka, jota kaikki muut kiertävät, useimmiten vastapäivään. Siis kaikki varret vierekkäin samaan suuntaan, piiri pieni pyörii nätisti ja järjestyksessä, jolloin mikä tahansa kukka olisi vaihdettavissa, siirrettävissä, lisättävissä tai poistettavissa. Wau.

Päätin harjoittelussa lähteäkin nimenomaan tekniika painottamisesta, mahdollisimman eri värisillä kukilla, jotta spiraalin idea ja kukkien järjestys korostuisi. Erilaisia reunavihreitäkin sai kokeilla. Yllätyin kyllä kuinka paljon lehteä kimpun reunoille tarvi, jotta se näyttäisi tasaiselta tai millään tavalla hyvältä.

Pienen saadun teorian innoittamana tein tietty heti vanhemmillenikin niin monta kimppua kuin heidän pihansa kukista syyskesällä vielä sai aikaan. Ensimmäinen, eniten työstetty, onnistui mielestäni hyvin, toiset kaksi olivat sitten vähän kiirejämäväkerryksiä.

Teen useimmiten todella tiiviitä ja täysiä kimppuja. Myöhemmillä tunneilla piti opetella täyttämään kimppua muullakin kuin kukilla. Välivihreä ja ilmavuus olivat vaikeita ajatuksia, jotka eivät oikein onnistuneetkaan. En oikein uskaltanut myöskään lähteä kokeilemaan visuaalisesti esteettistä kimppua, kun taas toiset rakentelivat vähän päästä jo korkeita ja massiivisia viritelmiä. Taisin vähän jämähtää siihen tekniikkaosioon. Toisaalta kaikki teoria muodoista, väreistä ja muusta asettelusta oli säästetty vasta toiselle vuodelle, joten ajattelin asian antaa olla. En yleensä tykkää lähteä tekemään mitään ilman ohjeita, ellei ole pakko.

Ehdin siis kukkasidonnasta oppia tasan spiraalin ja ehkä kiinni sitomisen, pakkaamispäivät olin poissa. Tässä olikin itseasiassa kuvina kaikki ensimmäisenä vuonna tekemäni kimput. Toiselle vuodelle jäi siis paljon, paljon opittavaa. Ja kas, toisen vuoden alkaessa tulikin sidonnan kohdalla vastaan pikku yllätyksiä, joista avaudun varmaan myöhemmissä kirjoituksissani.

Tunnistustentit

Koulu ei olisi koulu ilman kokeita. Niinpä meiltä vaaditaan kasvituntemuksen osaamista ja sen näyttämistä tunnistustenteillä.

Ensimmäinen kasvitunnistustentti tuli jo toisella tai kolmannella viikolla. Tykkään kovasti uusien kasvien tunnistamisesta ja nimien opettelusta ja olin varmaankin ainoa, joka näistä tehtävistä innostui. Rikka- ja luonnonkasveja sekä kasvituhoojia lukuunottamatta kaikissa tenteissä tuli tietää suomalaisen nimen lisäksi tieteellinen nimi. Tunnistus tapahtui kuvista tai elävistä näytteistä mahdollisuuksien mukaan

Hankalimpien tieteellisten nimien kohdalle jokainen kehittelee varmasti hulluja muistisääntöjä. Tein sitä itsekin, mutta keksin myös toisen tavan. Toisaalta itseäni työllistääkseni ja viihdyttääkseni, toisaalta oppimistani edistääkseni aloin piirtää tunnistuskasveja. Kaikki lähti haaleista muistiinpanoista vieraiden lajien kohdalla, muuttui kerta kerralta realistisemmiksi, kunnes ruukkukasvit piirsin jo huvikseni, esteettistä silmäänikin miellyttääkseni.

Vanhana "Steinerin lapsena" täytyy todeta, että muistiinpanot ja kuvat itse tekemällä ihan oikeasti voi oppia enemmän. Kasvien rakenteet ja ominaispiirteet on helpompi tiedostaa, kun ne joutuu ensin etsimään piirtämistä varten. Aihe ei jää niin vieraaksi ja pintapuoliseksi, kun siitä tuottaa itse monella tavalla jotain konkreettista.

Tulokset olivat hyviä, mutta toki paljon ehti unohtua kotiäitivuosina. Vanhoja listoja kerratessa mieleen palasivat nopeiten juuri kaikki itse piirretyt ja kirjoitetut.

Pihatöissä opittua

Uusia asioita, joita hämärästi ja kuvien pohjalta muistan ensimmäisenä vuonna oppineeni pihatöistä ja koin hyväksi kerrata ajatuksella:

Puun istutus

• Kastele ruukkutaimi hyvin
• Maasta siirrettävä taimikin täytyy kastella
• Koska maasta siirrettävän juuret, eli ravinnon hankkijat, vähenevät, on lehdistöä eli kuluttajiakin vähenettävä
• Ruukussa kehää kiertäviä juuria täytyy avata tai leikata
• Sopiva kuoppa on vähän juuripaakkua laajempi, muttei syvempi
• Kuoppakin kastellaan
• Ruukku pois (tai verkko) ja kasvi kuoppaan, varmista maan pinnan korkeus
• Tukikeppejä tarvitaan vähintään kaksi, yhden varassa puu heiluu kuin koira remmissä
• Tukikepit syvälle kuoppaan
• Kuopan täyttö ja tiukkaan polkeminen
• Runko tervanauhalla tm. kiinni, ristiin kiertäen
• Varmistetaan istutuksen tukevuus
• Mullasta ”muuri” puun ympäri, jotta vesi pysyy ensimmäisenä kesänä
• Muuri poistetaan toivotun juurtumisen jälkeen, ennen talvea, ettei turhaan jäädy lätäköksi

Riippapuun/pensaan leikkaus

Jotta runkoon vartetusta riippaoksaisesta puusta tai pensaasta saa kaiken komeuden irti, on sitä leikattava oikein. Yleensä ideana on saada sateenvarjomainen, kauniisti alaspäin kaareutuva oksisto. Riippajalavia kutsutaankin usein nimellä sateenvarjojalava.

Ehkä kaunein näkemäni sateenvarjojalava löytyi reilut pari vuotta myöhemmin Uppsalan kukka- ja puutarhakauppa Blomsterlandetin pihasta

Leikkaamattomina riippalajikkeet kasvattavat siis oksansa lähes suoraan kohti maata sen kummemmin haaroja tekemättä. Leikkaamisella pyritään ohjaamaan kasvua ulospäin. Jokaista oksaa on typistettävä melko paljon, etteivät oksat ole heti parin vuoden päästä maassa asti. Leikkauskohdan on oltava ylöspäin kasvavan silmun alla, jotta uusi haara alkaa kasvaa rungosta poispäin.

Yhden leikkaamattoman, äärimmäisen tyylikkään riippapihlajan kuitenkin tiedän. Sen oksien on annettu kasvaa pituutta vapaasti, mutta ne on nostettu kiertämään talon ulkorakenteita kuin köynnös. En ole nähnyt sitä täydessä lehdessä, mutta marjojen kanssa syksyllä se on todella tyylikäs. Valitettavasti kuvaa ei ole näyttää.

Ja koska riippapuut ovat aina pystykasvuisen lajikkeen runkoon vartettuja, mahdolliset juurivesat ovat aina tuota pystyä lajiketta. Sama pätee useimpiin hedelmäpuihin, vartettuja lähes kaikki. Juurivesat kannattaa poistaa käsin kiskomalla, ei leikkaamalla. Tulos on tehokkaampi ja työkalut säästyvät maan narskuttelulta.

Lisäksi opin

Kanttaus – kun istutusalue on ilman reunakiveystä ja rajautuu nurmikkoon, se siistitään pienelle vaolle

Kuori(ke)kate – kätevä ja siisti etenkin pensasryhmien alla paljailla alueilla estämässä rikkojen kasvua. Alle tiiviisti kolme kerrosta sanomalehteä ja päälle noin viiden sentin kerros kuoriketta, molempia aukottomasti kasvien tyvelle asti.

 

Syystöitä

Koulun alussa kysyttiin usein ”Onko sulla jotain kasveja?” tai ”Ootko joskus tehnyt jotain puutarha-alaan liittyvää?”. Mitä ihmettä, joo onhan meillä, tottakai? ”No mitäs teillä kasvaa?” ...Kaikenlaista, paljon. Onko pakko eritellä? Seuraavaksi kuvakooste meidän sen vuoden kasvatelmista, jos se edes hieman selittäisi innottomuuttani vastata noihin kysymyksiin.

2011 kokeilimme vähän kaikkea, mm. parvekeperunoita ja kaikkea mistä vain siemen tai pistokas irtosi.

Yllätyksekseni sain pian tajuta, että ei, kaikilla ei todellakaan ollut mitään kokemusta kasveista, saati niiden hoidosta. Hassua, olin jostain syystä kuvitellut kaikkien olevan minun lailla pienestä asti viherpiiperrykseen suuntautuneita. Onneksi kaikilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan myös nollakokemuksella.

Alussa istuttiin vain paljon sisällä. Oli teoriaa, teoriaa ja teoriaa. Odotin hieman erilaista käsittelytahtia ja -tyyliä ja jouduin monesti hillitsemään etenemisintoani. Ei sillä että kaikki olisi täysin tuttuakaan asiaa ollut, olisin vain halunnut pelkästään itseäni kiinnostavia aiheita. Esimerkiksi nurmikon perustamisesta ja huoltamisesta kävimme teoriaa monta tuntia, enkä olisi jaksanut kuunnella. Nurmikko sinänsä ei ole ikinä minua kiinnostanut (otan pihaani mieluummin vaikka niittyä, varvukkoa ja kasvimaata kuin työlään vihreän karvamaton), mutta jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että perustiedot kuitenkin löytyvät omasta vihosta.

Lopulta pääsimme pihatöihin. Kaikki eivät kitkemisestä ja haravoinnista nauttineet, mutta minä olin iloinen. Sain tehdä puutarhatöitä pihalla koko päivän, luvalla. Toisinaan aikaa kului puolikas, toisinaan kokonainen päivä kelistä riippumatta.  Tätä olin halunnutkin, työtä lähellä luontoa, kasveja ja itse kasvua, vaatteet ja sormet mullassa. Siksi välillä harmittikin, että koulutusohjelma on suuntautunut kauppaan eikä tuotantoon. En pidä myymisestä ja tuotteistamisesta, ennemmin pienempimuotoisesta kasvatuksesta ja hyötyviljelystä. Onneksi ensimmäinen vuosi keskittyisi puutarhurin yleistaitoihin ja myymäläpuolen asiat tulisivat vasta toisella vuodella. Olisi aikaa totutella ajatukseen itsestäni tiskin takana ja opiskella tuotantoa kuitenkin pienissä määrin yhden vuoden ajan.

11Puun tyttöjä haravoimassa korkeimman edustusluokan viheraluetta saarnen lehdistä.

Pari kertaa muistan poimineeni koulussa omenoita ja yrttejä, ja tietysti näistä kerrottiin esimerkiksi omenien laatuluokitusmääritelmiä ja muuta sellaista. Omenat taidettiin kerätä vain puna- ja keltakanelipuista ja pussittaa myyntiin syysmarkkinoille, osasta teetettiin tuoremehua. Tuntui hölmöltä, että valtava enemmistö sadosta mätäni maahan ja käyttöön poimittiin vain parin tunnetun lajikkeen hedelmiä. En pysty ymmärtämään hillitöntä poisheittämistä, siis tuhlausta, etenkään ruoan kohdalla. Tämän ongelman kanssa joudun taistelemaan usein, näköjään myös täällä super-kekessä (kestävä kehitys) koulussa.

Syksyllä piti opetella käyttämään paitsi haravaa ja lapiota, myös joitakin yleisimpiä työkoneita: työnnettävä ja päältäajettava ruohonleikkuri, lehtipuhallin, raivaussaha, trimmeri, pienkuormaaja ja traktori.Olen katsonut ja ihmetellyt kuinka kasvit kasvavat ja lakastuvat. Olen kylvänyt, kitkenyt, leikannut, ruukuttanut, haravoinut, niittänyt ja poiminut, mutta koskaan ennen en ollut ajanut nurmikkoa.

Koulussa ehdin yhden ”konepäivän” aikana kokeilla ruohonleikkureista muistaakseni pelkkää tavallista työnnettävää (bensalla käyvää), joten päältäajettava on edelleen vieras. Raivaussahoja ei ollut meidän suurelle ryhmälle tarpeeksi, jotta kaikki olisivat niillä ehtineet harjoitella. Täytyy varmaan ihan sivistyksen nimissä kokeilla joskus isin raivuria ja leikata nurmikkoakin vielä toisen kerran elämän aikana.

Lehtipuhaltimesta on pakko kertoa vähän. Ulkonäöltään se on ääliömäisimpiä ja ääneltään kammottavimpia vehkeitä, mitä ihminen keksiä voi. Työ näyttää päättömältä lehtien heittelyltä ja koneen päästämät pakokaasutkin haisevat hirveältä. Mutta kun sitä pääsi itse kokeilemaan, löysin siitä järkeäkin. Toisin kuin soralta haravoidessa, puhaltaessa lehtien sekaan ei kerry valtavaa kasaa kiviä. Etenkin märkien lehtien kanssa ero oli häkellyttävän suuri, oli meinaan aivan pakko testata tekniikat vierekkäin. Ja loppujen lopuksi kasan kyhääminen ja siirteleminenkin oli yllättävän kätevää.

Traktorin käsittelystä piti suorittaa erillinen näyttö. Voi niitä, jotka joutuivat suoraan traktorin rattiin ilman muuta ajokokemusta. Onneksi omassa lompakossani oli jo muutaman vuoden ikäinen ajokortti, mutta monet joutuivat koulun vuoksi  hankkimaan virallisen T-kortin traktorin ajolupaa varten. Enhän minäkään ollut ikinä käyttänyt varmaan mitään muuta moottorilla toimivaa laitetta kuin autoa, mutta se on jo paljon enemmän kuin ei mitään. Vaan kyllä häiritsi, kun polkimia ja keppejä oli epätavallinen määrä, ja kaikki koulun kolme traktoria olivat vielä vähän erilaisia. Riitti opettelemista!

Summa summarum: Pihalla on kivaa, kasvien kanssa on kivaa, siksi olen tässä koulussa.

Sammakkokukka ja puutarhurin alku

Pitsilehti, Fittonia verschaffeltii, tuttavallisemmin sammakkokukka. Perheenjäsen ja kasvi.



Pitsilehteni, sievä kasvipallero, josta yhdenkin kastelun
unohtamalla saa lehdettömän ruikulan.

Kasvit, kukat, vihannekset, taimet, kasvatus, istutus, leikkaus, viljely, puut, niityt, luonto... rakkaus. Jokainen krookuksen piikki kevään kohmeisessa mullassa on elämässäni juhlan ja riemun paikka. Rakastan, korjaan, olen aina rakastanut kasvimaailmaa. Johonkin kaverikirjaan onkin kirjattu, että isona haluan asua huoneessa, joka on täynnä märkiä kasveja.

En muistaakseni koskaan ole tiennyt tai osannut määritellä mitä työtä haluan tehdä. Lukion jälkeen kotona oleskelua, satunnaisia pätkätöitä, liikunnanohjauksen peruskurssi, parit rukkaset TAMKin fysioterapiasta... Kaikenlaista olen kokeillut, mutta nyt opiskelen puutarhuriksi kukka- ja puutarhakaupan koulutusohjelmassa Ahlmanin ammattiopistossa Tampereella.

Aloitin kaksivuotisen kouluni 2011 ja nyt on vuosi 2014. Miksi kirjoitan tätä vasta nyt? Siksi, että elämässä sattuu ja tapahtuu: Ensimmäisen kouluvuoden jälkeen saimme mieheni kanssa perheenlisäystä yhden pienen pojan verran. Kasvien hoito vaihtui äkkiä vauvanhoidoksi, ja kaksivuotisen opiskelutaukoni aikana ehdimme myös asua mieheni vaihto-opiskelun takia Ruotsissakin.

Kaikenlaisesta näiden vuosien välillä tapahtuneesta ja valmistumiseen mennessä vielä tapahtuvasta (kasveihin ja kouluun liittyvästä) tulen julkaisemaan tänne kuvitettuja ja kehnosti sanoitettuja ajatuksiani. Toimikoon siis tämä blogi koulun portfoliona, jotta saan kasattua kaikki tekstit lopultakin yhteen nippuun. En pidä kirjoittamisesta, etenkään julkisesti, mutta pakko mikä pakko.

 Ja näin alkaa tarina Hennasta, joka tahtoo puutarhuriksi.

(Seuraava pätkä on pitkälti peräisin ensimmäiseltä vuodelta.)
Ensimmäistä kertaa elämässäni hypähdin ja hihkuin riemusta, kun kesällä 2011 avasin hyväksymiskirjeen Ahlmanin ammattiopiston puutarhurilinjalle. Oli ihanaa päästä viimein alalle, josta on jo koko elämän verran kokemusta. Luottaisin pärjääväni ainakin aihepiirin puolesta.

Pääsykokeissa oli ollut isossa osassa psykologinen testi. (Anteeksi kuinka, siis amiksessa?) Haastattelussa minua oli katsottu hieman kuin pöljää, kun "niin hyvillä" lukion papereilla halusin ammattikouluun. (Ei voi muuta, kun ei elämä veny HAMKiin asti.) Kesätehtävänä heinä-elokuussa kerättävään kasvioon vaadittiin valkovuokko (joka kuihtuu pian kukintansa jälkeen keväällä). Ja kaksi vuotta 16-26 -vuotiaiden ihmisten kanssa (ryhmäkoko 20+), joista suurin osa ei edes omista kasveja. Huokaus. Tästä ei sittenkään taida tulla niin helppoa kuin kuvittelin, ainakaan henkisesti.

Niin, se kasvio. En ole ikinä ennen kerännyt kasviota, Steiner-koulussa kun kaikki on aina piirretty. Keräämiäni kasveja taas olen prässännyt ihan omaksi ilokseni ja askarrellut niistä kortteja. Liimaaminen oli tässä kasviossa erikseen kielletty, mutta uhmasin käskyä, koska uskoin osaavani homman, ja minähän en kuivia kasveja teippaile. Tahdoin tehdä kasviosta hienon ja onnistuinkin, mutta valitettavasti ei ole kuvaa todisteeksi, koska neljä muuttoa. Mutta kyllä turhautti ja kiukutti, kun en kaikkia kasveja löytänyt tai meinannut edes tunnistaa.

Kasviraamattuni piikkiohdake ja kyläkarhiainen.

Esimerkiksi ensimmäisenä (ja vahingossa) löytämäni ranta-alpi olikin kukan keskeltä tumman oranssi, enkä löytänyt vastaavaa mistään kirjasta. Päätin ottaa sen silti, oli mikä hyvänsä. Sitten se valkovuokko, jonka löytää vain keväällä. Ja jokapaikansara, jota ei löytynyt sitten mistään, vain kaikkia muita saroja.

Piikkiohdakkeen löysin vasta ensimmäisenä koulupäivänä koulun pihalta, enkä kyllä ole koskaan ennen moiseen kasviin törmännyt. Mutta nyt kun sen on nähnyt luonnossa vierekkäin kyläkarhiaisen kanssa, sen erottaa leikiten. Kasvikirjat eivät vain sen suuren eron tekemiseen kyenneet. (Olisin toki voinut katsoa lisäksi myös netistä, mutta unohtui...) Auta armias jos pelkkien kirjojen sanallisten lajikuvausten varassa pitäisi tunnistaa. Aikamoista hepreaa, kuvallisen sanakirjan siihen tarvitsisi viereen termejä selittämään siipipalteisia lehtiä sun muita.

Niinpä heräsi toive ja kuvitelma siitä, että koulu alkaisi kasvien rakenteen, sanaston ja muiden perusteiden opiskelulla. Mutta voi, kuinka väärässä olin. Ei, ensimmäiset pari viikkoa olivat tutustumisleikkejä ja spesiaalipäiviä. Ny24h-leiri (Ny = nuori yrittäjyys) ei olisi voinut olla huonommassa välissä (toisen viikon alussa) ja huonommin informoitu (mm. ei mitään paitsi edellisvuoden leirikirje). Yrittäjyyden mahdolliset hienot puolet, saatikka sen opiskelu eivät tuon leirin jälkeen innostaneen edes sitä vähää, mitä ehkä aikaisemmin. Onneksi myöhemmin valkeni, että leiri oli vain leikkiä (hyvin huonolla leikinjohdolla ja säännöillä), eikä sillä ollut mitään tekemistä alkavan NY-kurssin ja NY-yritysten kanssa.

Sitten oli keke-päivää (kestävä kehitys), liikuntapäivää ja ties mitä kissanristiäistä, ja kaikki henkilökunta luulee meidän olevan jo perillä opetussuunnitelmastamme.

Turhauttavaa, tahdon jo sormet multaan, edes jotain puutarhaan liittyvää tekemistä!

Me and my mighty carrots, ajalta ennen silmälaseja.